Otteita laihdutuspäiväkirjasta (2009-2012)

12 Hel 2012 Jätä kommentti

Kirjoittanut mervielina Kategoria(t): lapsi, painonhallinta-liikunta-naisena-olo Avainsanat: hankala raskaus, laihdutuspäiväkirja, lihavuus

 

 Joulukuu 2009. Paino 86 kg.

 29. joulukuu 2009. Painoa 92-95 kg.

 Maaliskuu 2010. Paino 78 kg.

 Elokuu 2010. Paino 69 kg.

 Syyskuu 2010. Paino 67 kg.

 Huhtikuu 2011. Paino 55 kg.

 Kesäkuu 2011. Paino 54 kg.

 Syyskuu 2011. Paino 52 kg.

 Lokakuu 2011. Paino 51 kg.

 31. joulukuu 2011. Paino 49½ kg.

Lihavuudesta

Kun katsotte kuviani vuodelta 2009 ja 2010, ajattelette melko varmasti, että: “Kylläpä hän on ollut laiska ja selkärangaton. Tuon täytyykin laihduttaa..” Harvemmin tulee kuitenkaan ajateltua, että ehkä tuon ihmisen lihavuuteen on muitakin syitä.

Itse pidän toki herkuttelusta, mutta olen aina ollut itselleni hyvin ankara. Olen ollut tarkka ruuista ja olen nauttinut liikunnasta & hikoilusta. En ole koskaan ollut ylipainoinen, en edes lähelläkään sitä. Paitsi vuonna 2009, kun raskauden komplikaatiot sitoivat minut sängyn pohjalle ja sain lääkitykseksi päivittäin “nautittavan” kortisonin. Se pieni, siro vartalo sisälläni huusi:” Hei, en minä pari kuukautta sitten ollut tällainen!” Mutta kukapa sitä näki tai kuuli.

Koko raskausajan noudatin jo tutuksi tullutta terveellistä ruokavaliota. Söin runsaasti kasviksia ja salaatteja, nehän ovat terveellisiä myös sikiölle. Herkuttelua en itselleni sallinut, koska kortisoni takasi tasaisen painonnousun muutenkin. Rakensin ateriat lautasmallin mukaan ja esimerkiksi sairaalajaksoilla tarjotut jälkiruuat jäivät lautaselle.

Raskausaika teki minut nöyräksi. Enhän voinut tietää, että jäänkö pysyvästi huomattavasti isommaksi, kuin oikeasti olen. Mutta kun maaliskuussa 2010 kortisonilääkitys purettiin ja kehoni alkoi toipua, päätin lisätä liikuntaa ja toivoin, että vielä joskus peilistä katsoisi se tuttu Mervi, johon olin tottunut.

     Näitä kokoa 46 olevia housuja käytin maaliskuussa 2010.

Pari sanaa raskaudesta

Poika (2009) syntyi rv 32 (1590 g / 40 cm). Tämä raskaus oli ollut hyvin haasteellinen, ei pelkästään minulle itselle (& perheelleni), vaan myös TAYS:n lääkäreille. Raskausviikolta 12 alkaen verenpaineeni olivat huimia (160-200/80-100) ja pissanproteiinit olivat +4 (tavallisessa raskausmyrkytyksessä pissanproteiini on +1). Rv 12 vaivoinani olivat lopulta: verenpaine, pissanproteiini, munuaisten vaihteleva toiminta, keuhko-ödeema, nestettä sydämessä, todella matala hemoglobiini (alle 100 ja ajoittain jopa 70).

En ole eläessäni ollut niin sairas. Enkä ole eläessäni popsinut niin paljon lääkkeitä, joita söin peläten ja vastentahtoisesti, vaikka lääkärit vakuuttelivat niiden vauva-ystävällisyydestä. Raskauteni kesti 32 viikkoa, joista 10 viikkoa makasin sairaalassa ja muun ajan lepäilin kotona. Vahva kortisonilääkitys toi vartalooni useita kymmeniä kiloja. Pienikokoiselle naiselle se oli hämmentävää ja häpeällistäkin. Mutta halusin vauvan ja vatsassani kasvava pieni ihminen nousi kaiken pinnallisuuden yläpuolelle.

Koko raskausajan keskityin elämään päivä kerrallaan. Yksi voitettu päivä olisi lähempänä niin sanottuja turvallisia raskausviikkoja. Tätä ajattelua horjuttivat mm sydämen- ja keuhkojentähystys, luuydinnäyte, ne yli 10 pussia punasoluja, joita minuun tiputettiin. 2 kertaa makasin hapetuksessa teho-osastolla. Lääkärit toistelivat minulle painajaismaisia lauseita: “Yritämme vain pitää sinut hengissä.” “Sinun henkesi on vauvan henkeä arvokkaampi.”

Rv 23 lääkärit varautuivat vauvani syntymään ja sain jo silloin vauvan keuhkoja kypsyttävän kortisonipistoksen. Rv 31 olin sydänkäyrällä. Se oli 23. joulukuuta 2009. Vauvan sydänäänet romahtivat. Ne minuutit olivat pitkiä, kun odotin tietoa, että mitä seuraavaksi on edessä. Jotain ihmeellistä kuitenkin tapahtui ja pienen sydänäänet korjaantuivat.

Vauvani syntyi rv 32. Lääkärit pelkäsivät synnytystä, koska oli hyvin epävarmaa, miten sydämeni kestäisi. Mutta minä sain nähdä pienen poikani ja minä jäin henkiin. Tammikuussa 2010 veriarvoni alkoivat korjaantua. Kaikki vaivani katosivat raskaushormonien myötä. Maaliskuussa 2010 pääsin myös tuosta minua turvottaneesta kortisonista.

Kokemukseni on jättänyt minut hyvin nöyräksi. Olen yhä varpaillani, koska niin salakavalasti nuo minun vaivani alkoivat. Minulla on yhä muutama kilo siihen, mitä olin ennen raskautta. Lähtevätkö ne kilot vielä? En tiedä, sillä ei ole suurta merkitystä. Elämällä on merkitystä!